Olen painanut paperille suuria tummia pintoja, toistensa päälle kasaantuvia öljyisiä painovärikerroksia. Olen kiillottanut metallilevyjä peilin kaltaisiksi, pyrkien tavoittamaan heijastumia yllämme kaartuvasta todellisuudesta. Tuhkakasaksi poltetun paperin olen painanut uudelleen, antaen sen tulla näkyväksi toisenlaisena järjestyksenä. Mustan nokijäljen olen ottanut merkiksi valosta.

Olen tyhjentänyt, täyttänyt, hajottanut ja yhdistänyt eri tavoin valoon suhteutuvia pintoja ja materiaaleja. En tiedä mikä näistä näyttää katsojalleen eniten, mikä vähiten. Näyttelyn teoksia tehdessäni olen tullut pohtineeksi voisiko maailmaa katsoa ja ajatella kaiken olevan vain juuri sitä miltä se näyttää.

Taivas mustana aineena, tähdet siinä kiiluvina, valonsäteitä vastaanottavina pisteinä. Voisiko ajatella, että siinäpä kaikki?

I have printed large dark surfaces on paper, oily layers of color piling up on top of each other. I have polished metal sheets to resemble mirrors, aiming to catch reflections of the reality arching over us. I have printed again paper burnt to a pile of ashes, letting it become visible in another order. I have taken a black soot mark as a sign of light.

I have cleared, filled, broken and combined surfaces and materials that react to light in different ways. I don't know which one of them shows the most to a viewer and which one the least. While working on the pieces for the exhibition, I was wondering if one could look at the world and think that everything is only exactly what it seems.

The sky as black matter, stars as glowing dots receiving beams of light. Could one think that is all?